Huvinvointi – miksi se on tärkeää?

Kuva ja kirjoitus: Tuisku Tuntevainen

Mikä ihmeen huvinvointi? Eikö hyvinvoinnin vuoksi kuulu kärsiä hampaat irvessä, no pain no gain?

Tämä onkin huvittava juttu, tämä huvinvointi-sanan syntymisen tausta!
Päivitin tohinalla ja kiireessä kirjoitusta Liikkuvasta hyvinvointikeskuksesta, kun kirjoitin vahingossa Liikkuva huvinvointikeskus. Purskahdin nauruun oivalluksen riemusta.

No niinpä niin! Sehän jokainen ihminen on – liikkuva, elävä huvinvointikeskus. Kun tekee, mitä huvittaa, mikä saa innostumaan ja ilostumaan, inspiroitumaan ja ihmettelemään, tuntee todella olevansa elossa ja elämä tuntuu merkitykselliseltä. Syntyy myös aito motivaatio tehdä – työ sujuu kuin leikiten. Ei työn kuulukaan olla kuin tervassa tarpomista, vaan pikemminkin kuin keveää tanssia, sydämestä syntyvä laulu. Huvinvointi on juuri sitä: kuunnella omia tarpeitaan, unelmiaan, voimavarojaan, antaa tunteiden ja luovuuden, elämänvoiman virrata itsessään. Mennä sitä kohti, mikä luontaisesti virtaa – mihin sydän kutsuu. Ja siten antaa suurimman lahjan myös muille, sillä olemalla läsnä ja rehellinen itselleen, kutsuu muutkin läsnäoloon ja aitouteen. Toteuttamalla unelmiaan, inspiroi muitakin samaan. Kuuntelemalla tarpeitaan ja rajojaan ja ilmaisemalla tunteensa, luo tilaa muillekin tehdä samoin.

Ja jos jokainen tekisi sitä mikä todella huvittaa, innostaa, kutsuu, mikä tuntuu merkitykselliseltä – voisimmeko olla huvinvointivaltio. Luoda hyvinvointia ja huvinvointia itsellemme ja toisillemme. Hyvinvointi ei ole myöskään niin vakavaa. Nauru on tervehdyttävää, tanssi liikuttaa ja saa hien pintaan rehkimättä, laulu tuo iloa ja luo yhteenkuuluvuutta, tekee hyvää hengityselimillekin.

Ja voisimmeko tehdä yhdessä asiakkaiden kanssa kaikkien hyvinvointia vahvistavia asioita? Sen sijaan, että on usein auttaja-autettava -asetelma ja lukkiutuneet roolit – entä jos voisimmekin oppia toinen toisiltamme ja kokea yhteyttä ja merkityksellisyyttä, jokainen voisi kokea olevansa arvokas ja arvostettu, voisi kokea että on jotakin annettavaa? Sen sijaan, että auttaja kuuntelee tuntitolkulla toisten murheita – entä jos hän inspiroisikin kirjoittamaan tuntonsa runoiksi, tanssimaan, laulamaan sydämestään, tai oleilemaan metsään?
Tällöin kaikki osapuolet saavat hyvinvointia, kokevat tervehdyttäviä hetkiä, saavat levätä. Ja tällöin ei tule myöskään tunnetta siitä, että on kuormittanut toista ja siitä seuraavaa syyllisyyttä ja huonommuudentunnetta. Toki monenlaista apua tarvitaan, ja joskus on paikallaan myös se, että joku vain kuuntelee toisen murheita pitkään. Mutta sen ei tarvitse olla lukkiutunut asetelma tai rooli. Psykoterapiassakin, voisi välillä olla esimerkiksi luovaa kirjoittamista, intuitiivista laulua, maalaamista, tanssia, metsässä riippumatossa keinuteltuna olemista..

Olen huomannut omilla kursseillani, että osallistujat kokevat kurssin sitä antoisampana, mitä syvemmin ja aidommin olen läsnä, mitä aidosti inspiroituneempi olen tilanteesta. Esimerkiksi kerran kurssillani meinasin ottaa ”ohjaajan roolin” ja salata sillä hetkellä kokemani surun. Onneksi olen opettanut myös rakkaudellista rehellisyyttä ja rajojen ja tarpeiden ilmaisua! Nimittäin eräs osallistuja kertoi rehellisesti, että hänellä on jotenkin kehollisesti hämmentynyt ja epämukava olo, eikä tiedä mistä se johtuu. Kerroin, että hän taitaa aistia minun suruni jonka koetin salata, ja samantien kaikki osallistujat olivat helpottuneita ja kiittivät, että sanoin – muutkin olivat sen aistineet ”rivien välistä”. Etenkin kun olen muutoin niin aito, ei ole enää paluuta roolin takana piileskelyyn – ihmiset huomaavat sen heti sillä ovat tottuneet autenttisuuteeni. Oli kyseessä intuitiivisen laulun kurssi, jolla osallistujat oppivat sekä ottamaan vastaan, että antamaan ”äänihalauksia” eli Sydämen halauluja, lohtulauluja. Joten sanoin, että nyt voidaankin tehdä niin, että he laulavat minulle ja otan vastaan. Ja liikutuin kyyneliin heidän lauluistaan, kiitin sydämestäni. Jokainen kiitti minua, itkimme vähän yhdessäkin. He sanoivat, että juuri se oli eheyttävää, korjaavaa ja kaunista, kun olin aito enkä piiloutunut minkään roolin taakse – sillä näytin mallia, että saa olla aito ja haavoittunut ja se on OK. JA kun he saivat nähdä miten heidän laulunsa vaikutti minuun, he saivat itsevarmuutta ja huomasivat laulunsa voiman. Voimme olla vuoroin vahvoja, voimme tukea toisiamme, kasvaa yhdessä – kukaan ei ole aina vahva tai aina heikko, jokaisessa on monia puolia ja tunteita – ja tilan salliminen niille luo turvaa. Tämä on eräs esimerkki siitä, mikä voima on sillä, kun kohtaamme toisemme tasaveroisesti, aidosti ja ilman lukkiutuneita rooleja.