Kirjoittaja: Elossa Tuntevainen
Kuva: ystävä
Tämä kuva tuli vastaan ja kosketti minua tässä hetkessä, juuri nyt 22.2.2023. Olin juuri käynyt kuolemaa lähellä, kesällä 2020, sen jälkeen kun myös helmikuussa 2020 kävin lähellä kuolemaa ja olin ikäänkuin huokaissut helpotuksesta että suuret terveysongelmat olisivat ohitse. Olen sairaalaa lähellä tässä kuvassa, ihana ystävä otti kuvan. Oli niin rakastettu olo ja sain aivan ihmeellisen paljon korjaavia kokemuksia! Oli hyvin terve ja onnellinen olo, vaikka juuri oli ollut täpärällä elämäni.
Opin tuolloin jälleen kehon paranemisvoimista, ja kehon ja tunteiden yhteydestä – tai pikemminkin sain näyttää muillekin sen minkä itse jo todeksi tiesin monien kokemusten kautta (varhaisin, syvä paranemiskokemukseni verenmyrkytyksestä oli jo noin 10-vuotiaana, jolloin sain verenmyrkytyksen paranemaan kun minua ei pyynnöstäni huolimatta viety lääkäriin vaan jouduin olemaan erittäin vaikeassa tilanteessa).
JOKAISESSA ihmisessä – mielessä ja kehossa – on paljon paranemiskykyä.
Ja toisaalta myös heikoimmillamme, sairaana, kuolemaisillamme, vastasyntyneinä, haavoittuvaisina – aivan kaikenlaisina olemme rakastettavia ja arvokkaita. Ihmisellä on oikeus päästää myös irti, omasta elämästäänkin silloin kun hän niin kokee. Kunpa jokainen ihminen saisikin syntyä, elää ja kuolla kokien olevansa rakastettu, turvassa ja vapaa.
Jouduin silloin 2020 kesällä sairaalaan kolmeksi vuorokaudeksi, kun oli äkilliset kovat vatsakivut. Sairaalassa kävi ilmi, että maksa-arvoni oli 1200, eikä syy koskaan selvinnyt (en käytä mitään päihteitä tai lääkkeitä). Sanoin, että minun tarvitsisi lähteä kotiin hoitamaan koirani. Lääkäri sanoi hyvin vakavalla äänellä: ”Sinä et lähde minnekään! Pitää tutkia, onko jotakin hyvin vakavaa..”.
Kun lääkäri sanoo näin murheellinen ilme kasvoillaan, ei paljoa naurata.
Päätin, että nyt minun on tärkeää luoda turvaa itselleni, jotta kehoni saa rauhan toipua, mikä ikinä minua vaivaakaan. Jos onkin niin, että olisi vaikka ärhäkkä syöpä ja vähän elinaikaa – niin haluaisin että saan kokea rakkautta ja hyvää oloa sen ajan – ottaa vastaan ja antaa rakkautta. Tai jos olisi niin, että ei olekaan mitään vakavaa ja toivun – haluaisin silti kokea rauhaa ja hyvää oloa. Stressitasojen alas saaminen edesauttaa paranemistani joka tapauksessa. Joten kysyin itseltäni: miten voisin rauhoittaa sekä omaa mieltäni, että lääkärin ja läheistenkin? Jotta huoli ja stressi ei vain tartu kaikille ja olen kohta itsekin huolesta sekaisin enkä saa levättyä.
Ja samantien sain vastauksen itseltäni: Laula. Kuuntele lempimusiikkia, muistele ihania ihmisiä ja turvapaikkoja. Niinpä pyysin ihmisiltä ihanaa musiikkia rakkaudella, ja laulelin myös ite itelleni. Ja tuli kuin tulikin oikein levollinen hyvä olo, kivutkin väistyivät vähän. Tietysti olisi ollut kiva, jos minun ei olisi tarvinnut vaikeassa tilanteessa luoda turvaa itselleni ja toisillekin, mutta ymmärsin että huoli läheisen menettämisestä nousee läheisilleni, joten todennäköisesti minun on itse helpointa vaikuttaa omaan olooni. Ja pyytämällä siihen myös tukea (lauluja muilta), muutkin saavat olla osallisina auttamassa – on ahdistavampaa odotella jos ei ole mitään miten voisi auttaa.
Ja se todella auttoi! Tunsin monen ihmisen rakkauden kuin lempeän halauksen. Muistin ettei ole hätää, olen rakkaudessa – eläissäni ja kuoltuanikin.
Mysteerimaksaongelma ei koskaan selvinnyt. Mutta kehoni viisaus auttoi. Koin valtaisaa RAIVOA rajojen rikkomisista ja vääryyksistä mitä olin todistanut ja kokenut aiemmin. Ja päätin, että minulla on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi, purkaa kehoon jääneet tunteet turvallisesti siellä missä ne nousivat – en enää suostunut sulkemaan vihaa maksaani. Joten sallin itseni huutaa – fyysistä ja emotionaalista kipua. Kun hoitajat kysyivät mikä on, kerroin rehellisesti että olen kokenut todella traumaattisia asioita mitkä liittyvät kyseiseen sairaalaan ja ne nousivat pintaan. Ja kun selitin asian ymmärrettävästi, sain tuntea turvassa ja kohtasin myötätuntoa. Kohteliaasti tosin minulle tultiin sanomaan: ”meiltä vapautui juuri huone, saat ihan oman huoneen, niin saat olla rauhassa”. Erittäin kohteliaasti sanottu, kun uskon että he ajattelivat ennemminkin: ”Parempi että huudat omassa huoneessa ettei muita potilaita häiritse niin paljon”. Tunnetaitoa tämäkin, esittää asia ystävällisesti silloin kun ihmisellä on muutenkin vaikeaa. Tunnetaitoisuutta kohtasin myös erään hoitajan toimesta. Hän otti kädestäni lempeästi kiinni samalla kun otti verikokeen. Minulla on ollut piikkikammoa, mutta sillä kertaa – kosketuksen ja myötätunnon voimasta – pistos tuntui kuin hyttysenpistolta. Niin merkittävä on turvan tunteen vaikutus! Kiitinkin suuresti ja kerroin kokemukseni. Hiljalleen kulttuuri muuttuu tunnetaitoisemmaksi monissa eri paikoissa, niin tahdon uskoa. Jokainen voi siihen toiminnallaan vaikuttaa.
Siellä ikiomassa huoneessani sitten olin, kunnes sinne tuli toinenkin ihana ihminen, juuri silloin kun olin saanut olla tarpeeksi omassa rauhassa. Sain korjaavan kokemuksen: sain olla kuin vauva, hoivattuna, ruokaa tuotiin naaman eteen ja oli nappi mistä voin painaa jos tulisi oikea hätä. Lisäksi oli sisäisten vanhempien turva, sekä rakkaiden ihmisten tuki.
Ollessani omassa huoneessa, sallin itseni huutaa tyynyyn (ettei kuulu niin kovaa), tärisin kauttaaltani vanhaa raivoa kehostani, rakkaan ihmisen tuella sylissä pideltynä. Ja kivut lähtivät kokonaan! Kipulääkkeet eivät olleet auttaneet minua yhtään – kipu tarvitsi kohdata ja tulla kuulluksi sen kanssa. Seuraavana aamuna maksa-arvot olivat laskeneet 1200:sta 800:aan. Pidin vielä yhden raivonpurku-huutoitkusession kun tunsin vihan vielä nousevan, ja maksa-arvo laski 400:aan heti sen jälkeen. Lääkäri oli erittäin hämmästynyt. Hän sanoi jotakuinkin: ”Minä en tiedä mikä sinua vaivasi, enkä minä tiedä mitä sinä olet tehnyt, mutta sinulla on selkeästi kyky parantaa itseäsi. Jatka samaan malliin!” Ja minä kerroin hänelle, miten paransin vaivani. Hän kuunteli, ja sanoi: ”Minä uskon sinua, koska nämä sinun ARVOT näyttävät että olet todella parantunut”. Oli kerrankin mustaa valkoisella! Plaseboa ja noceboa on paljon tutkittukin. Mutta varmasti lisätutkimuskin valottaisi lisää.
Selviytyminen on mahdollista. Toipuminen on mahdollista. Onnellistuminen on mahdollista. Tarvitaan riittävää tukea, ymmärrystä ja myötätuntoa. Ja vaikka kaikesta ei aina parane, niin itsensä ja toisten ihmisten myötätunto ja rakkaus helpottaa oloa vaikeimmissakin tilanteissa. Sillä se, mitä ainakin itse olen sisimmässäni pelännyt kuolemaakin enemmän, on hylkääminen – yksinjääminen. Kun on yhteydessä omaan sydämeensä, tunteisiinsa, kehonsa aistimuksiin, tarpeisiinsa ja rajoihinsa – voi tuntea yhteyttä myös luontoon, toisiin ihmisiin ja kaikkeuteen – silloinkin kun ketään ei ole juuri sillä hetkellä vierellä, voi muistaa rakkauden mitä on.
Mitä hyvää sinä tahtoisit sanoa tai tehdä itsellesi tai jollekulle läheiselle, tuntemattomalle, luonnolle tai eläimille?
